Ylioppilaan puhe

Hy­vät to­ve­rit, su­ku­lai­set, opet­ta­jat, opis­ke­li­ja­kun­ta ja rak­kaat kans­sa­val­mis­tu­jat.

On taas se aika vuo­des­ta, kun ko­koon­num­me kiit­tä­mään hy­väs­tä työs­tä, nöy­ris­ty­mään suu­ren ja pe­lot­ta­van muu­tok­sen par­taal­la ja mikä tär­kein­tä aset­ta­maan la­kit tie­dol­la täy­tet­ty­jen päi­den suo­jak­si. Kir­joi­tus­u­rak­ka on ta­ka­na, pää­sy­ko­keet ta­pu­tel­tu­na tai lop­pu­suo­ral­la ja ai­na­kin muu­ta­ma var­vas jo ul­ko­na oves­ta. Niin­pä on­kin hyvä py­säh­tyä het­kek­si täl­lai­sen ryh­mä­te­ra­pi­a­ses­si­on ää­reen kä­sit­te­le­mään ta­pah­tu­nut­ta.

Suu­ri kii­tos kuu­luu tie­ten­kin opet­ta­jil­lem­me, jot­ka ovat vä­sy­mät­tä tai ai­na­kin lop­puun saak­ka jak­sa­neet pai­men­taa mei­tä. Kun tän­ne ai­koi­naan tep­sut­te­li pe­rus­kou­lus­ta, oli­si ol­lut mah­do­ton­ta us­koa, mi­ten pal­jon tu­kea, huol­ta ja elä­män­neu­vo­ja sitä voi­si mat­kal­leen saa­da. Hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti olen eten­kin kii­tol­li­nen kai­kes­ta jous­ta­mi­ses­ta. Tai­de­lu­ki­os­ta löy­tyy usein jo­tain… no mie­lek­kääm­pää te­ke­mis­tä, eikä es­seil­le ja ko­keil­le ole aina yl­lät­tä­en löy­ty­nyt tar­peek­si ai­kaa. Kun pa­lau­tus­päi­vät ovat vä­lil­lä su­jah­ta­neet ohi, on kui­ten­kin hy­viä se­li­tyk­siä vas­taan usein löy­ty­nyt ar­moa ja ym­mär­rys­tä. Kii­tok­set ha­lu­an myös lau­sua tätä vi­si­oi­den lai­vaa luot­saa­val­le reh­to­ril­lem­me sekä usein unoh­de­tuil­le Ser­vi­can työn­te­ki­jöil­le, jot­ka ovat pi­tä­neet pai­kat siis­tei­nä ja kas­va­vat lap­set ai­na­kin het­ken ai­kaa kyl­läi­si­nä.

Kii­tok­sia pi­tää tie­ten­kin ja­el­la myös muil­le abeil­le. Kol­me vuot­ta on pa­pe­ril­la pit­kä aika, mut­ta hy­väs­sä seu­ras­sa se su­jah­taa vik­ke­lään ohi. Vaik­ka ei meil­lä aina help­poa ole ol­lut. Me mur­ros­ajan lap­set tu­lim­me ai­van uu­teen kou­luun, jos­sa kah­den yh­teen läi­mäis­tyn opin­ah­jon opet­ta­jat va­el­te­li­vat noi­den kah­den ra­ken­nuk­sen vä­liä, säh­köis­tä­mi­ses­sä joh­don­mu­kais­ta oli vain taat­tu kaa­os, eikä ku­kaan oi­kein ym­mär­tä­nyt mitä se ‘’Lu­mit’’ nyt sit­ten oi­kein tar­koit­tai­si. Sit­tem­min meil­le sel­vi­si, että Lu­mit voi koos­tua mm. sa­nois­ta: lu­kio mu­sii­kil­le, il­mai­sul­le ja tans­sil­le, kak­si ra­ken­nus­ta­kin meil­lä yhä on, mut­ta väli­mat­ka on sen­tään ly­hen­ty­nyt. Nyt kun rei­ät ka­tos­sa­kin on pai­kat­tu, niin tun­tuu, että kai­kis­ta on­gel­mis­ta on vaan sel­vit­ty. Ehkä sil­lä kuu­lui­sal­la Lu­mit-hen­gel­lä, luo­vuu­del­la tai ta­ju­a­mal­la sen, että lii­an help­po elä­mä voi­si olla tyl­sää. Jos se uusi kou­lu­ra­ken­nus­kin vie­lä saa­daan, niin pa­ket­ti al­kaa olla jo aika nät­ti.

Lu­mit on uniik­ki il­miö. Kun ky­syy, mikä täs­sä kou­lus­sa on pa­ras­ta, vas­tauk­se­na kuu­luu usein: ih­mi­set tai se, että tääl­lä jo­kai­nen voi olla sel­lai­nen kuin on, mikä ai­na­kin mi­nus­ta on hy­vin kau­nis asia. On kui­ten­kin vai­ke­aa kat­soa tä­män kou­lun tu­le­vai­suut­ta. Pal­jon sii­tä, mitä se on ol­lut mei­dän ai­ka­na ja sitä en­nen, ei enää koh­ta ole. Mut­ta se on ihan ok, kos­ka me ei vie­lä tie­de­tä mitä tu­lee ti­lal­le. Kun kou­lun mää­rit­te­le­vät pe­rin­teet hii­pu­vat, voi tun­tua aika pa­hal­ta. Mut­ta minä luo­tan, että ti­lal­le kek­si­tään jo­tain vie­lä pa­rem­paa.

Vä­hän sama hom­ma on ehkä oman­kin tu­le­vai­suu­den kans­sa. Tun­tuu vai­ke­al­ta, kun pi­tää hy­väs­tel­lä niin mo­net ih­mi­set ja asi­at. Mut­ta ehkä sitä pi­täi­si vaan luot­taa sii­hen, että kyl­lä se oma paik­ka löy­tyy, kun­han pi­tää sil­mät avoin­na. Nuo­ruus ei ole vain oman suun­nan löy­tä­mis­tä. Se on sitä, että al­kaa hil­jal­leen ym­mär­tää, mi­ten tuo ly­hyt mat­ka kan­nat­tai­si käyt­tää par­hai­ten. Tie­ten­kin täl­lä suku­pol­vel­la on vas­tas­sa myös suu­rem­pia ky­sy­myk­siä tu­le­vai­suu­des­ta. Il­mas­ton­muu­tos, järk­ky­vä maa­il­man­rau­ha ja kai­ken maa­il­man kaup­pa­so­dat ei­vät ehkä jää vain kau­kai­sik­si pe­lot­teik­si, vaan muo­dos­tu­vat konk­reet­ti­sik­si haas­teik­si mei­dän­kin elä­määm­me. Niin­pä myös tar­ve lah­jak­kail­le nuo­ril­le maa­il­man­pa­ran­ta­jil­le on kor­ke­am­pi kuin kos­kaan. Toi­von­kin, että meil­le kai­kil­le jäi­si näis­tä vuo­sis­ta mu­kaan rei­lu an­nos tätä yh­tei­söl­li­syyt­tä ja vas­tus­tus­ky­kyä kyy­ni­syy­del­le.

Mut­ta nyt on aika le­vä­tä ja ren­tou­tua. Minä olen vas­ta niin pie­ni, ett­ei mi­nul­la rii­tä neu­vo­ja lop­pu­ka­nee­tik­si. Niin­pä lai­naan­kin yh­den Mary Schmic­hil­tä.
”Käyt­tä­kää au­rin­ko­ras­vaa. Jos voi­sin tar­jo­ta teil­le vain yh­den neu­von tu­le­vai­suut­ta var­ten, se oli­si au­rin­ko­ras­va.”

Hy­vää ke­sää!

Tuo­re yli­op­pi­las  Veik­ka Vai­nik­ka