Anna-Elina Lavasteen juhlapuhe 50v- juhlassa

Puhe Kuo­pi­on mu­siik­ki­lu­ki­on 50-vuo­tis­juh­las­sa 10.11.2018

Tal­vel­la 1969 ma­kai­lin ko­to­na Imat­ral­la olo­huo­neen ma­tol­la lu­es­ke­le­mas­sa. Ra­dio oli auki, ja siel­tä tuli oh­jel­maa, joka sai mi­nut hö­ris­tä­mään kor­vi­a­ni. En­sin kuu­lui he­le­ää lau­lua ja sit­ten peh­meä mies­ääni al­koi lep­poi­sas­ti ju­tus­tel­len ker­toa Kuo­pi­oon edel­li­se­nä syk­sy­nä pe­rus­te­tus­ta eri­koi­ses­ta kou­lus­ta, mu­siik­ki­lu­ki­os­ta. Äiti oli myös kuu­lol­la ja ky­syi, ha­lu­ai­sin­ko sel­lai­seen lu­ki­oon, ja minä sii­hen, että tot­ta­kai! Asia oli sil­lä sel­vä. Pää­sin tut­ta­va­per­hee­seen asu­maan ja lu­ki­on li­säk­si myös Kuo­pi­on mu­siik­ki­o­pis­toon soit­ta­maan hui­lua ja pi­a­noa.

Syk­syl­lä tu­lin pie­nes­tä Imat­ran kau­pun­gis­ta suu­reen Kuo­pi­oon suu­rin odo­tuk­sin ja yl­lä­tyin: lu­kio toi­mi­kin kau­ka­na kes­kus­tas­ta, jos­sa­kin Le­vä­sen na­ve­tas­sa! Ei aut­ta­nut ka­tua, sii­hen oli tyy­ty­mi­nen. Na­ve­tan oves­ta tul­tiin ava­raan, pyl­väi­den ja­ka­maan ti­laan, jos­sa leh­mät ai­ka­naan oli­vat mä­reh­ti­neet. Sen ym­pä­ril­lä oli muu-tama pie­nem­pi huo­ne, siis luok­ka, ja yri­tin ar­vail­la, oli­ko reh­to­rin kans­lia ai­kai­sem­min ol­lut va­si­koi­den kar-sina, tal­li vai ehkä siko­lät­ti, ja oli­ko mu­siik­ki­luok­ka ehkä ol­lut kar­ja­keit­tiö. Na­vet­ta oli maa­lat­tu si­säl­tä val­koi­sek­si, eikä na­ve­tan ha­jua on­nek­si tun­tu­nut, mut­ta ma­ta­la se oli, leh­mil­le mi­toi­tet­tu. Na­vet­ta on pu­ret­tu vii­me ke­sä­nä. Se jäi ly­hyt­ai­kai­sek­si pai­kak­si, jo seu­raa­va­na syk­sy­nä kou­lu jat­kui pie­nes­sä, sok­ke­loi­ses­sa puu-ta­los­sa Ha­pe­läh­teen­ka­dun pääs­sä, van­ki­lan vie­res­sä. Täl­lä het­kel­lä pik­ku talo toi­mii avo­van­ki­lana. Meil­le nuo­ril­le eri­koi­nen kou­lu oli seik­kai­lu, mut­ta myö­hem­min olen aja­tel­lut, että van­hem­mil­ta oli kyl­lä roh­kea teko lä­het­tää lap­sen­sa mai­neet­to­maan na­vet­ta­kou­luun. Omaa las­ta­ni tus­kin oli­sin pääs­tä­nyt!

Kou­lun­käyn­ti su­jui Na­vet­ta-Aka­te­mi­as­sa niin kuin mis­sä ta­han­sa kou­lus­sa, mut­ta kaik­ki oli pien­tä, vaa­ti­ma­ton­ta ja ko­toi­saa. Kou­lun sy­dän ja hen­gen luo­ja oli reh­to­ri Pent­ti Paa­la­nen, joka tas­sut­te­li ys­tä­väl­li­ses­ti my­häil­len op­pi­lai­den jou­kos­sa ja opet­ti meil­le mu­siik­kia. Sitä oli muis­taak­se­ni seit­se­män tun­tia vii­kos­sa, ja eri-tyi­ses­ti muis­tan sen, että par­ti­tuu­rin­lu­kua har­joi­tel­tiin ah­ke­ras­ti. Paa­la­nen myös joh­ti kou­lun or­kes­te­ria, jos­sa soit­ti­vat kaik­ki, jot­ka kyn­nel­le ky­ke­ni­vät. Keit­tä­jä läm­mit­ti tu­pak­ka suu­pie­les­sä ei­nes­mak­sa­laa­tik­koa tai jo­tain muu­ta ei­nes­tä ruu­ak­si. Eri­koi­nen ym­pä­ris­tö ei pit­kään ih­me­tyt­tä­nyt, eikä mi­kään muu­kaan. Ei se, että reh­to­ri ma­jai­li kou­lun pi­hal­la asun­to­vau­nus­sa, eikä se­kään, että asun­toa et­sies­sään muu­ta­mat po­jat nuk­kui­vat – reh­to­rin lu­val­la – ti­la­päi­ses­ti kou­lul­la. Po­jat köm­pi­vät tuk­ka pys­tys­sä ma­kuu­pus­seis­taan si­nä­kin aa­mu­na, kun lu­ki­on kun­ni­an­ar­voi­set pe­rus­ta­jat pro­fes­so­ri Mart­ti Ruu­tu, sä­vel­tä­jä Ahti Son­ni­nen ja Kuo­pi­on mu­siik­ki­o­pis­ton reh­to­ri Pent­ti Kar­ja­lai­nen tu­li­vat tu­tus­tu­maan uu­siin ti­loi­hin. Aamu­har­tau­des­sa eräs tu­le­va mu­siik­ki­kas­vat­ta­ja kun­ni­oit­ti vie­rai­ta lau­la­mal­la virt­tä sit­ke­äs­ti puol­ta sä­vel­as­kel­ta ylem­pää kuin muut. Reh-tori ei eri­tyi­sem­min ilah­tu­nut, pa­lau­te tai­si olla aika kriit­tis­tä.

Mi­nul­le sel­vi­si pian, että ra­dio-oh­jel­mas­sa oli lau­la­nut tyt­tö­tert­set­ti Mat­ka­lee­nat, ja pu­hu­ja oli mu­siik­ki­lu-kion en­sim­mäi­nen reh­to­ri Pent­ti Paa­la­nen, joka kan­toi vas­tuun lu­ki­on toi­min­nan käyn­nis­tä­mi­ses­tä. Kou­lun mark­ki­noi­mi­sek­si hän teki yh­ty­een kans­sa kier­tu­ei­ta ja jär­jes­ti hei­dät esiin­ty­mään myös ra­di­oon ja te­le­vi­si-oon. Paa­la­nen otti sen ajan me­di­an hal­tuun ai­van su­ve­ree­nis­ti. Ke­vääl­lä 1969 sa­tuin siis kuu­le­maan yh­den nois­ta ra­dio-oh­jel­mis­ta, ja se rat­kai­si mi­nun elä­mä­ni suun­nan.

Kuo­pi­on mu­siik­ki­lu­kio ke­rä­si alku­vuo­si­naan op­pi­lai­ta koko maas­ta, La­pis­ta Hel­sin­kiin. En­sim­mäi­sen vuo­si­kurs­sin 17 jat­ka­vas­ta op­pi­laas­ta vain kol­me oli Kuo­pi­os­ta. Mu­siik­ki­o­pis­to­ja oli 1960-lu­vul­la vie­lä har­vas­sa ja inst­ru­ment­ti­o­pet­ta­jis­ta oli val­ta­va pula, kos­ka kou­lu­tus­ta oli vain Si­be­lius-Aka­te­mi­as­sa. Soi­ton­o­pe­tus­ta oli tar­jol­la epä­ta­sai­ses­ti, mo­nin pai­koin ei lain­kaan. Mu­siik­ki­pii­reis­sä sur­tiin, että lah­jak­kuuk­sia me­nee huk­kaan. Kuo­pi­on mu­siik­ki­lu­ki­on pe­rus­ta­jat is­ki­vät suo­raan on­gel­man yti­meen ja ryh­tyi­vät pa­ran­ta­maan mu­sii-ki­no­pis­ke­lun mah­dol­li­suuk­sia. Ide­a­na oli yh­dis­tää soi­ton­o­pis­ke­lu ja lu­ki­o­kou­lu uu­del­la ta­val­la. Ku­oo­i­on mu-siik­ki­o­pis­to oli­si mu­kaan ku­vi­ois­sa alus­ta läh­tien, ja mu­siik­ki­lu­ki­on ja mu­siik­ki­o­pis­ton yh­teis­työ oli vah­va veto­voi­ma­te­ki­jä. Osa op­pi­lais­ta ha­keu­tui sin­ne soi­ton­o­pin­toi­hin, osa sai ope­tuk­sen kou­lun kaut­ta. Mu­siik­ki­lu-ki­oon ha­keu­tu­mi­sen syi­tä ei tar­vin­nut sil­loin kau­an miet­tiä. Täs­sä muu­ta­man luok­ka­to­ve­ri­ni vm. 1969, ker-to­mus:

”Sa­noin van­hem­mil­le­ni, että me­nen Kuo­pi­on mu­siik­ki­lu­ki­oon, tai en mene lu­ki­oon ol­len­kaan. Tus­kin mi-nus­ta oli­si tul­lut mu­sii­kin am­mat­ti­lais­ta il­man mu­siik­ki­lu­ki­o­ta, läh­tö­koh­dat oli­vat tosi hei­kot siel­lä mis­sä asuin. Tämä ava­si por­tit tu­le­vaan.”

”Maa­il­ma oli 60-lu­vun lop­pu­puo­lel­la hy­vin eri­lai­nen kuin tänä päi­vä­nä. Kä­vin kes­ki­kou­lun tyt­tö­ly­se­os­sa, joka pul­lis­te­li iki­van­ho­ja, tiuk­ko­ja opet­ta­jia ja sään­tö­jä ajal­ta en­nen so­tia. Ah­dis­ti. Soit­to­har­ras­tus oli in­to­hi-moi­nen asia, joka aut­toi jak­sa­maan. Olin päät­tä­nyt lo­pet­taa kou­lun ja kes­kit­tyä soi­ton opis­ke­luun. Ha­lu­sin sii­tä am­ma­tin. Vii­mei­sel­lä luo­kal­la tyt­tö­ly­se­on mu­sii­kin­o­pet­ta­jak­si tuli Pent­ti Paa­la­nen, joka oli aloit­ta­nut sa­ma­na syk­sy­nä 1968 Kuo­pi­on mu­siik­ki­lu­ki­on reh­to­ri­na. Vii­saan ai­kui­sen auk­to­ri­tee­til­la hän lem­pe­äs­ti kiel­si lo­pet­ta­mas­ta kou­lua, mut­ta ky­syi, voi­sin­ko ken­ties tul­la mu­siik­ki­lu­ki­oon. Aja­tuk­set suun­tau­tui­vat ai­van uu-siin mah­dol­li­suuk­siin. Lu­pa­sin heti.”

”Tun­sin it­se­ni kes­ki­kou­lus­sa eri­koi­sek­si ja ajat­te­lin, että mu­siik­ki­lu­kio oli­si sel­lai­nen su­vait­se­vai­nen ja va­paa-mie­li­nen kou­lu, jon­ne ha­keu­tui­si­vat luo­vat ja tai­teel­li­set nuo­ret. Ajat­te­lin myös, että yh­teis­hen­ki oli­si var­mas­ti hyvä.”

Oma ta­ri­na­ni on sa­man­ta­pai­nen. Tus­kin oli­sin us­kal­ta­nut aja­tel­la­kaan mu­siik­ki­a­lal­le läh­te­mis­tä il­man Kuo-pion mu­siik­ki­lu­ki­os­sa ja mu­siik­ki­o­pis­tos­sa saa­maa­ni op­pia ja kan­nus­tus­ta. Muun­nel­man sa­mas­ta tee­mas­ta ker­toi leh­ti­haas­tat­te­lus­sa myös tä­män vuo­den mu­siik­ki­lu­ki­o­lai­nen, lau­la­ja Mar­juk­ka Tep­po­nen. Se, mikä veti mei­dät pi­o­nee­rit mu­siik­ki­lu­ki­oon, pä­tee edel­leen. En­sim­mäi­sen vuo­si­ker­ran mu­siik­ki­lu­ki­o­lai­nen muo-toi­lee asi­an näin: ”Jo­kai­nen mu­siik­ki­lu­ki­o­lai­nen on saat­ta­nut par­haim­mil­laan ko­kea op­pi­van­sa elä­mää, mu­siik­kia, yh­tei­söl­li­syyt­tä, kaik­kea mah­dol­lis­ta ja mah­do­ton­ta, jos­ta myö­hem­min on voi­nut olla kii­tol­li­nen. Lu­ki­o­aika oli jo­tain, jota etu­kä­teen ei voi­nut ku­vi­tel­la­kaan, ei oli­si ky­en­nyt edes haa­vei­le­maan jos­tain niin ih-meel­li­ses­tä kas­vu­pai­kas­ta. Ja vie­lä se, että kaik­ki op­pi­mi­nen ta­pah­tui ai­nut­laa­tui­ses­sa ym­pä­ris­tös­sä, vaik­ka-kin useim­mi­ten pie­nis­sä ja ah­tais­sa ti­lois­sa, mut­ta ilma­pii­ri oli ai­nut­laa­tui­sen sal­li­va.”

Emme me alku­vuo­sien op­pi­laat mi­tään mal­li­kou­lu­lai­sia ol­leet. Olim­me 1960-70-lu­ku­jen nuor­ten ta­paan ko-vas­ti kan­taa­ot­ta­via, in­nok­kai­ta kes­kus­te­le­maan, ää­nek­käi­tä ja ne­näk­käi­tä, mie­les­täm­me tosi vii­sai­ta. Suh-tau­duim­me ope­tuk­seen kriit­ti­ses­ti ja ai­na­kin yksi lak­ko­kin meil­lä oli, ruo­ka­lak­ko ni­mit­täin, sen ei­nes­mak­sa-laa­ti­kon ta­kia. Sii­tä, mi­ten pie­nil­lä ta­lou­del­lis­sil­la re­surs­seil­la kou­lu toi­mi, meil­lä op­pi­lail­la ei ol­lut mi­tään kä­si­tys­tä. Mu­sii­kin ja yht­äk­kiä au­en­neen va­pau­den yh­dis­tel­mä se­koit­ti hel­pos­ti pään, ja kou­lun­käyn­ti saat-toi jää­dä sivu­sei­kak­si. Yo-kir­joi­tus­ten tu­lok­set oli­vat vaa­ti­mat­to­mia, mut­ta mo­nel­la oli jo lu­ki­oon tul­les­saan toi­ve mu­siik­ki­alan am­ma­tis­ta. En­sim­mäis­ten vuo­si­ker­to­jen op­pi­lais­ta läh­ti­kin ar­vi­o­ni mu­kaan yli puo­let mu-siik­ki­a­lal­le. Sil­loi­sia olo­suh­tei­ta aja­tel­len tu­los oli hui­kea, ja sii­hen oli lu­ki­on li­säk­si osuu­ten­sa myös mu­siik-ki­o­pis­tol­la. Jou­kos­tam­me kas­voi mu­sii­kin­o­pet­ta­jia, kirk­ko­muu­si­koi­ta, mu­siik­ki­tie­teen mais­te­rei­ta, or­kes­te­ri-muu­si­koi­ta ja eri­tyi­sen pal­jon soi­ton­o­pet­ta­jia. Mu­siik­ki­o­pis­to­ja pe­rus­tet­tiin 1970-lu­vul­la no­pe­aan tah­tiin joka puo­lel­le maa­ta, ja kon­ser­va­to­ri­ot aloit­ti­vat soi­ton­o­pet­ta­jien kou­lut­ta­mi­sen 1972, jo­ten mu­siik­ki­oppi­lai­tos­ura oli luon­te­va vaih­to­ehto.

Meil­le kävi hy­vin. Suku­pol­vem­me on saa­nut olla luo­mas­sa ja ke­hit­tä­mäs­sä suo­ma­lais­ta mu­siik­ki­e­lä­mää ja mu­siik­ki­kas­va­tus­ta sel­lai­seen mal­liin, jota on usein ih­meek­si­kin kut­sut­tu ja joka ny­ky­ään­kin voi hy­vin ja uu­dis­tuu raik­kaas­ti. Myös ne mu­siik­ki­lu­ki­o­lai­set, jot­ka ha­keu­tui­vat muil­le aloil­le, sai­vat evääk­seen vah­van mu­sii­kin har­ras­tu­nei­suu­den. Mu­siik­ki­kas­vat­ta­ja­na muis­tu­tan aina, että in­nok­kaat ja asi­an­tun­te­vat har­ras­ta­jat ovat itse asi­as­sa kai­ken kult­tuu­ri­e­lä­män ydin, il­man hei­tä am­mat­ti­lai­sil­la­kaan ei tar­vit­tai­si. Mu­siik­ki­lu­kio täyt­ti siis alus­ta läh­tien teh­tä­vän­sä, mah­dol­lis­ti mo­nien unel­mien to­teut­ta­mi­sen. 50 vuo­den ai­ka­na yhä uu­det op­pi­las­pol­vet ovat saa­neet ko­kea sa­man, eikä lop­pua näy.